Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut haaveena yrittäjyys. Matkan varrella se haave on ehtinyt vaihtaa muotoaan useammankin kerran. Alkuun mielessä oli oma ravintola, sitten ajatus vähän pienemmästä ja ketterämmästä tekemisestä. Lopulta palaset alkoivat loksahdella kohdilleen: koirat, eräily ja ruoka. Siitä syntyi ajatus Naavakummun Erästä.
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin blogien kirjoittaminen ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan todellakaan millään tavalla. Mutta ajattelin, että tästä voisi tulla itselle vähän niin kuin päiväkirja. Sellainen, johon voi myöhemmin palata ja muistella, mitä kaikkea yrittäjän alkutaipaleeseen oikeasti kuului. Eikä vain niitä ajan kultaamia muistoja.
Tekosyitä riittää, jos niitä haluaa etsiä
Tuo haave yrittäjyydestä on muhinut mielessä jo vuosikausia. Sitä on pyöritelty, muokattu ja välillä vähän työnnetty syrjäänkin. Vakituinen työ, säännölliset tulot… ja kyllähän ne menotkin säännöllisesti muistuttavat olemassaolostaan. Ne ovat olleet oikein käteviä syitä pysyä tutussa ja turvallisessa. Ja kyllähän niitä syitä löytyy aina. Elämäntilanne, raha, ajoitus… listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Sama se oli minullakin. Aina löytyi hyvä perustelu sille, miksi nyt ei ole oikea hetki.
Kun mittari menee punaiselle
Keväällä -25 alkoi kuitenkin tuntua siltä, että sen hetkinen työ ei enää anna sitä, mitä siltä kaipasin.
Olin vähän niin kuin suodattimena työntekijöiden ja omien esimiesteni välissä ja lopulta se suodatin meni yksinkertaisesti tukkoon.
Olen (ainakin omasta mielestäni) tunnollinen työntekijä. Sellainen, jolle työn merkitys tulee pitkälti siitä onnistumisen tunteesta ja siitä, että voi olla ylpeä omasta tekemisestään. Se on ollut se voima, jolla jaksaa myös huonommat päivät. Koska niitähän tulee, halusi tai ei. Mutta kun vaaka alkaa pysyä enemmän miinuksen puolella, niin jossain kohtaa pelkät yksittäiset onnistumiset eivät enää riitä paikkaamaan kokonaisuutta. Kuormitus kasvaa huomaamatta, kunnes se ei olekaan enää niin huomaamatonta.
Siinä kohtaa tuli minulla raja vastaan.
Pysähtyminen ei olekaan luovuttamista
Muistan vieläkin, kuinka absurdilta tuntui istua lääkärissä ja miettiä ääneen: tunnenko minä oikeasti väsymystä vai oonko minä vaan laiska?
Jälkikäteen ajateltuna se kertoo ehkä aika paljon.
Keväällä tuli sitten pidettyä parin kuukauden tauko. Ei mitään suuria suunnitelmia. Tein yksinkertaisesti niitä asioita, joista sillä hetkellä nautin. Istuin pilkillä, ulkoilin koirien kanssa ja ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti elin hetkessä.
Ei ne työasiat tietenkään yhdessä yössä kadonneet mielestä. Mutta pikkuhiljaa ne alkoivat siirtyä kauemmas. Ja nyt kun sitä miettii, niin taisin mennä lääkäriin juuri oikeaan aikaan. Se tauko tuli silloin, kun sitä eniten tarvittiin. Ehkä juuri siksi siitä myös palautui niinkin nopeasti.
Hyppy tuntemattomaan
Tuon jakson aikana kypsyi päätös, jota olin varmaan mielessäni pyöritellyt jo pitkään: haluan pois tästä oravanpyörästä. Ei mikään hetken päähänpisto, vaan enemmänkin sellainen hiljalleen vahvistunut tunne, että nyt riittää. Jos en nyt tee muutosta, niin milloin sitten?
Kotona asiaa puitiin pitkään ja hartaasti. Ei pelkästään haaveiden näkökulmasta, vaan ihan rehellisesti eurojen ja arjen kautta. Miten tämä tehdään niin, että arki pyörii ja laskut tulee maksettua? Se on kummasti eri keskustelu kuin se, että “olisi kiva joskus kokeilla yrittäjyyttä”. Onneksi vierellä on puoliso, joka on tässä reilun kahdenkymmenen vuoden aikana oppinut tuntemaan minut aika hyvin. Ja ehkä vielä tärkeämpänä luottamaan siihen, että kun jotain päätän, teen myös kaikkeni sen eteen.
Lopulta ne keinot löytyivät. Ei ehkä helpoimmat tai suorimmat, mutta riittävät.
Ja yhtäkkiä tilanne olikin se, että suunnitelma ei ollut enää pelkkä ajatus vaan jotain, minkä pystyi oikeasti laittamaan liikkeelle.
Ensimmäinen askel on aina se vaikein
Minun kohdallani ensimmäinen askel oli aika selkeä. Irtisanoutuminen.
Moni rakentaa yritystä turvallisesti päivätyön ohella, ja se on varmasti monessa tilanteessa fiksu ratkaisu. Mutta minä tiesin jo etukäteen, että se ei ole minulle se tapa. Halusin antaa tälle oikeasti mahdollisuuden enkä vain kokeilla vähän sivussa.
Tein kesän vielä töitä, vähän niin kuin hallitun poistumisen hengessä.
Ja sitten se tuli vastaan. Vapaus. Tai jos ihan rehellisiä ollaan… työttömyys.
Olin ensimmäistä kertaa aikuisiällä tilanteessa, jossa minulla ei ollut työpaikkaa. En voi sanoa, että se olisi tuntunut erityisen ylpeältä hetkeltä. Kyllä siinä pieni sivuääni takaraivossa muistutteli, että “näinkö tämä nyt meni”. Mutta samaan aikaan päämäärä oli kirkkaampi kuin koskaan. Tiesin, mihin olen menossa.
Selkeä tavoite ja aikaraja
Tavoite oli yksinkertainen. Naavakummun Erä on toiminnassa keväällä -26. Ei enää pelkkä ajatus tai haave, vaan konkreettinen päämäärä. Sellainen, jota kohti lähdetään askel kerrallaan, vaikka välillä vähän haparoidenkin. Ja ehkä siinä kohtaa se työttömyyskin alkoi tuntua vähemmän lopulta… ja enemmän alulta.
Suunnitelman hauskin osuus
Nyt alkoi tämän koko suunnitelman paras vaihe. Tai ainakin hauskin.
Yksi oleellinen osa tätä “uranvaihtoprojektia” oli nimittäin jahtiloma. Ja ei mikään viikonloppupyrähdys, vaan ihan kunnolla. Sellainen, missä kalenteri tyhjenee ja tilalle tulee kartta, navigointivälineet ja reilusti kahvinpuruja nokipannuun.
Elokuu starttasi viikon rinkkavaelluksella Rastigaesaan, Norjan puolelle.
Tuohon aikaan opiskelin vielä eräoppaaksi, mutta se on tosiaan ihan oma tarinansa.
Ja olipahan muuten reissu. Ensimmäinen kerta elämässä oikeassa tunturissa. Sellaisessa, missä maisema ei lopu kesken ja hiljaisuus on oikeasti hiljaisuutta. Siinä kohtaa ymmärsi aika nopeasti, miksi tänne tullaan yhä uudestaan.
Reissusta suoraan jahtiin
Kun tunturista päästiin takaisin, ei kauaa ehditty paikoillaan olla. Varusteet vaihtoon, koirat kyytiin ja nokka uudestaan kohti Lappia. Tällä kertaa pysyttiin Suomen puolella ja keskityttiin siihen, mikä yksinkertaisesti on parasta syksyssä: kanalinnun metsästykseen seisovilla lintukoirilla.
Siitä alkoikin useamman viikon mittainen turnee. Päivät menivät metsässä. Välillä enemmän ja välillä vähemmän tuloksekkaasti, mutta aina oli yhtä mukavaa. Mukaan mahtui myös koirakokeita seisojien kanssa, mikä toi oman lisämausteensa tekemiseen.
Ja niin kuin näissä hommissa usein käy, niin lajia vaihdettiin lennosta. Kanalinnuista siirryttiin ajokoirahommiin Pohjois-Savoon, ja sitä rallia jatkuikin sitten aina helmikuun loppuun saakka.
“Paljonko tuli metsästettyä?”
Monesti kysytään, että kuinka paljon sitä oikein tuli metsästettyä vuoden aikana.
Tällä kertaa voin vastata aika rehellisesti: jos joku vietti enemmän aikaa metsässä kuin minä, niin siinä on saattanut alkaa jo vähän lippiksen reuna sammaloitumaan.
Mutta vaikka tämä kuulostaa ulospäin pelkältä jahtireissulta, niin todellisuudessa tässä tapahtui paljon muutakin. Tämä oli samalla irtiotto arjesta. Tilaisuus hengittää, ajatella ja antaa ajatuksille tilaa. Ja ehkä ennen kaikkea varmistua siitä, että tämä suunta, mihin olin lähdössä, tuntuu oikealta.
Koska aika vaikea on keksiä parempaa paikkaa miettiä elämän suuntaa kuin nuotion äärellä, kuksa kädessä kuunnellen suomenajokoiran jänisajoa hämärtyvässä, syksyisessä iltapäivässä.
Alku ennen alkua
Tästä piti alun perin tulla blogin ensimmäinen osa yrityksen perustamisesta.
Sellainen, missä kerrotaan selkeästi, miten homma lähti liikkeelle ja mitä kaikkea siihen kuuluu. Mutta niin kuin näissä tarinoissa usein käy, niin tästä tulikin jotain ihan muuta.
Tämä on enemmänkin intro. Sellainen kurkistus siihen, mitä kaikkea tapahtui ennen kuin Naavakummun Erä oli edes olemassa ja mikä lopulta sai minut hyppäämään pois vakituisista tuloista kohti yrittäjyyttä… ja samalla aika täydellistä taloudellista epävarmuutta.
Ei ehkä se perinteisin tai turvallisin reitti. Eikä nyt muutenkaan voi sanoa, että olisin aina ollut tunnettu niistä kaikkein viisaimmista ja viimeiseen asti hiotuista päätöksistä. Mutta tämä on tuntunut ja ainakin toistaiseksi tuntuu edelleen oikealta ratkaisulta minulle.
Ja ehkä tärkeintä tässä kaikessa on se, että ei tarvitse sitten vuosien päästä istua kiikkutuolissa ja miettiä, että mitä jos olisin kokeillut. Nyt ei tarvitse arvailla.
Kirjaimellisesti jännän äärellä
Ja oikeastaan tämä hetki, kun tätä kirjoitan, kuvaa aika hyvin koko tilannetta. Jaloissa makaa toinen meidän saksanseisojistamme, joka odottaa kolmansia pentujaan. Laskettu aika on noin viikon päästä. Ja kyllä muuten myllertää vatsassa. Vähän samaan tapaan kuin tässä koko projektissa. Odottava fiilis, pieni jännitys, ehkä ripaus epävarmuutta… mutta ennen kaikkea vahva tunne siitä, että jotain hyvää on tulossa.
Eletään jännän äärellä,
Tero